Tavoite: Päästä Orinoco Delta Campille ja kokea sademetsä ja sen intiaanit.
Lopputulos: Joskus ihminen kokee ikimuistoisia asioita, tämä oli sellainen päivä.
Lomamittarin lukema: Yli 100 % jos mahdollista (ja on se!). Ulkona 38, huoneessa 33.

Tätä kirjoitettaessa on täällä vielä lauantai-ilta, mutta Suomessa on jo ehditty sunnuntain puolelle. Umpiväsyneinä, mutta todella onnellisina ja tyytyväisinä palasimme muutama tunti sitten kahden päivän retkeltä Orinoco-joen suistolta intiaanikylistä ja Canaiman laguunin vesiputouksilta. Nyt jälkikäteen ajateltuna tämä oli yksinkertaisesti reissu, jolla ei olisi voinut jättää käymättä!

Marcos nouti meidät aikaisin perjantai-aamuna sovittuna ajankohtana ja poimittuamme toisen pariskunnan kyytiimme jatkoimme vajaan tunnin ajomatkan Porlamarin kentälle. Siellä muodostimme 19 hengen kansainvälisen (Suomi, Ruotsi, Norja, Englanti, Saksa) ryhmän, joka sai oppaakseen erittäin kielitaitoisen venezualaismiehen. Kaveri puhui saksaa, kuin syntyperäiset (liekö toisen maailmansodan jälkeen Saksasta tänne muuttaneiden jälkeläisiä?) ja äänsi englantiakin selkeämmin kuin ryhmämme britit. Hänen johdollaan hyppäsimme kaksimoottoriseen potkuriturbiinikoneeseen ja lähdimme kohti pientä Tucupitan kenttää, josta jatkaisimme venekyydillä Orinoco Delta Camp-leiriin.

Laskeutuminen Tucupitaan antoi jo jännittävää alkumakua retken menosta ja meiningistä. Kone näytti aluksi tipahtavan suoraan sademetsään, mutta viime hetkellä siivenkärkien jo hipoessa palmuja aukesi alla leveä Orinocon päävirta ja heti sen toiselta laidalta löytyi pelastukseksemme ilmeisesti pääasiassa sotilaskäytössä oleva lentokenttä. Kenttärakennus ei ehkä ollut nähnyt maalia viimeisiin kymmeniin vuosiin, mutta so what? Siellä nökötettiin ns. jumalan selän takana, mutta yhä hengissä valmiina astumaan parin tunnin venekyytiin leirille.

Pikavenekyyti antoi lisää viitteitä siitä, mitä reissulla olisi edessä. Pikkuhiljaa asutukset jäivät taaksemme ja siellä täällä näkyi vain satunnaisia merkkejä ihmisten (intiaanien) läsnäolosta. Venekuskit pysäyttivät paatin hetkeksi, jotta pääsimme kuvaamaan joen ylle kurottuvassa puussa päiväunia veteleviä apinoita. Vajaan parin tunnin veneilyn päätteeksi saavuimme leirille, jossa heti saimme omat majamme, jotta pääsisimme nopeasti tutustelemaan leiriin ja sen ympäristöön. Halukkaat saivat käydä vielä pikaisesti ennen lounasta tutustelemassa kanootilla joen lähihaaroille leviävää intiaaniasutusta. Meloessamme joella rannalta kantautui karmeata sydämeen käyvää vinkumista, josta päättelimme sen, että seuraava hyvä kehitysapu näille intiaaneille olisi terävempi puukko sikojen tappamiseen, sen verran kivuliaalta sen kinkun kohtalo vaikutti :)

Maittavan lounaan jälkeen olikin luvassa vaihto kumisaappaisiin, tutustuminen sademetsään ja vierailu Warao-intiaanien luo. Nyt seuraa myös pieni varoituksen sana, koska en ole pahemmin nähnyt tai kuullut missään kuvailuja tämän kahden päivän retken vaativuudesta tai fyysisestä raskaudesta. Kävely sademetsässä nimittäin oli aikamoisen raskas kokemus. En suosittele tuota rankkaa rämpimistä ainakaan kovin huonojalkaiselle tai -kuntoiselle ihmiselle. Pahimmillaan eräät ryhmästämme upposivat miltei vyötäröään ja kyynärpäitään myöten sademetsän mutapohjaan, ja heitä nosteltiin sieltä ylös kahden miehen voimilla. Lähes jokaisella askeleella kumisaappaat yrittivät tarttua/upota tuohon pohjattoman tuntuiseen mutavelliin, joten eteneminen oli hidasta ja raskasta. Ja vaaleat housut olivat tuon vaellukseen jälkeen lähinnä ruskeat! Se taisi olla sitä aitoa Jungle-aerobicia:)

Mutta kyllä se oli sen arvoista. Jos me Jaanan kanssa tämmöisinä vähän rapakuntoisina keski-ikäisinä selvisimme nipinnapin tuosta koettelemuksesta, niin ainakin parempikuntoisten sinne kannattaa ehdotomasti mennä. Opas kertoi ja näytti lukuisia kasveja ja eläimiä, maistatti ja haistatti termiittejä, muurahaisia, mahloja ja pihkoja jne., eli kaikkea sitä, mikä kuuluu sademetsän intiaanien arkeen, ruokapöytään ja lääkekaappiin. Oli upeaa nähdä apinoiden loikkaavan kymmenen metrin loikan virran yli toiseen puuhun tai hämmästellä lehvikössä vilahtelevien lintujen värikästä olemusta. Intiaanien Buranaa on kuulemma eräs nelisenttinen muurahaislaji: sen kun antaa pistää itseään päähän, niin päänkipu lakkaa tai ainakin unohtuu - emme tosin kokeilleet!

Aika vaikeita valokuvattavia nuo viidakon näkymät olivat, vain hyvällä tuurilla ja ennakoinnilla saattoi jotain järkevääkin saada muistikortille tarttumaan. Lähinna oli keskityttävä pysymään pystyssä ja pinnalla. Onneksi nuo kuvat painuivat kuitenkin loppuelämäksi mielen syövereihin talteen, sen verran eksoottista se ainakin meille oli.

Aikamme rämmittyämme saavuimme viimein takaisin veneelle, jossa olisin maksanut jääkylmästä oluesta helposti kolminumeroisen summan euroja. Onneksi ei tarvinnut, sillä kuin ajatuksemme lukien opas kaivoi kylmälaukusta virvoitusjuomia ja rommipullon (kyllä, vastoin ennakkotietoja myös joitain alkoholijuomia kuului retken hintaan). Joten pieni palkinto seurasi mutapainijoita jääkylmän Cuba Libren muodossa :)

Sitten jälleen varoituksen sana eläinrakkaille ja herkkämielisille: vierailulla Warao-perheen luo törmäsimme hienoiseen ristiriitaan heidän ja meidän ruokavaliossa. Meillä kun koirat ovat perheenjäseniä ja ystäviä, mutta toisin taitaa olla heillä. Ryhmän tutkiskellessa intiaanien myymiä käsitöitä, katselin itse hieman sivummalla heidän ruoanlaittopuuhiaan eräässä kattilassa ja kyllä siellä taisi olla sitä, mitä pelkäsinkin: nyljetty koiranpentu! Opas kyllä yritti pelastaa tilanteen ja vähentää länsimaisten vieraiden shokkia väittämällä kyseistä otusta rotaksi, mutta kun ympärillä suorastaan laukkasi samankokoisia ja -näköisiä koiranpentuja, ei selitys oikein uponnut meihin? Joten ilmeisesti koirat saavat lisäntyä heidän luonaan vapaasti, siitähän seuraa vain säännöllinen lihantuotanto? Onko kuvan otus isohko jyrsijä vai koiranpentu (kts. viereinen kuva)? Molemmat ovat tosin ruoka-aineina aivan yhtä viehättäviä?

Ostokset (kehityspua) tehtyämme ajelimme takaisin leirille miellyttävälle iltaruoalle ja levähtelemään. Luvassa oli vielä n. 12 euron lisähinnasta iltaekskursio joelle alligaattoreita ja käärmeitä etsimään. Mietimme kovasti, jaksaisimmeko koko yöajelulle, mutta onneksi päätimme lähteä muutaman muun yövirkun kanssa liikkeelle. Tuo yöllinen ajelu nimittäin huipensi koko eksoottisen päivän.

Kummallista, että ihmisen pitää matkustaa miltei maapallon toiselle laidalle löytääkseen niinkin tutun asian kauneuden uudestaan, kuin tähtitaivas. Lipuessamme pikimustassa yössä pitkin Orinocon hiljalleen virtaavaa uomaa, avautui yllämme mykistävän kaunis näkymä. Jos Suomessa tähtitaivaalta voi erottaa parhaimmillaan kohtuullisesti tähtiä, niin tuona hämmästyttävänä hetkenä taivas tuntui olevan lähes täynnä niitä. Pienimmät ja himmeimmätkin tähdet näkyivät käsittämättömän kirkkaina valoina ja kun siihen sitten yhdistyi ympäröivän viidakon jännittävän rytmikäs äänimatto, niin oli pakko hiljentyä kuuntelemaan tuota upeaa luonnon omaa sinfoniaa ja valoshowta. Kylmät väreet tulevat vieläkin... Kaunista ja yllättävän romanttista!

Täydellisen päivän vielä täydellisemmäksi lopuksi venekuskimme nappasi veneen lipuessa jokivarren puun oksalta käärmeen, jota saimme porukalla hämmästellä ja tutkia. Käärme tosin ehti purra kaveria käteen, mutta paikallisena asukkaana mies osasi tehdä nopeasti haavan puremapaikkaan ja poistaa näin myrkyn.

Eikä siinä vielä kaikki: retkipäivän kiistattomaksi huipennukseksi päädyin pitelemään pientä alligaattoria käsissäni. Venekuskimme nimittäin työnsi yhtäkkiä kätensä veteen ja nosti sieltä veneeseen noin 60-70 cm pitkän pikku-alligaattorin. Suloinen otus, jota Jaanakin uskaltautui sivelemään, muttei jostakin syystä halunnut pidellä. Päästimme sen sitten vapaaksi toivoen, että kyseinen kaveri saisi kasvaa täyteen kahden ja puolen metrin mittaansa mieluummin kuin päätyy jonkun käsilaukuksi tai lompakoksi. Lopuksi palasimme lähes täydellisessä pimeydessä jokea pitkin takaisin leirille nukkumaan. Jostakin rannoilta satunnaisesti loimottavat intiaanien leiritulet ja hämmästyttävän kirkas tähtitaivas olivat ainoita näkyviä valoja. Olimme Jaanan kanssa todella vaikuttuneita tuosta kaikesta - mielettömän hieno retkipäivä.

Orinoco Delta Camp on jännä yhdyskunta, joka on mielenkiintoinen yhdistelmä intiaanikultuuria ja nykyaikaa. Sateelliittinettiyhteyden ohella paikasta löytyy nykyään jopa drinkkibaari, mutta mukavuuksien takia sinne ei kenenkään kannata mennä. Sademetsässä kiinni olevat majat, joissa yövytään, ovat todellisuudessa vain moskiittoverkoilla jotenkuten vuorattuja bambuhökötyksiä lautalattialla ja palmunlehväkatolla.

Majojen ohjeissa muuten lukee ensimmäisenä: katso aina mihin astut (älä tallaa tarantellan, sammakon tai liskon päälle). Toinen hyvä vinkki oli tarkastaa aina kämppään tullessa sängynalusta ja kenkiä pukiessa kurkistaa niiden sisälle (samat otukset tykkäävät varjoisista paikoista). Kolmantena ohjeena kannattaa ennen vessanpytylle istumista kurkistaa pönttöön (kuka tietää, mikä sieltä voi kurkistaa?). Nämä ohjeet eivät liene aivan tyhjästä keksittyjä, sillä esimerkiksi ryhmämme norjalaispariskunta hakkasi vaelluskengällä sänkyyn ryömineen kymmensenttiä leveän karvajalkaisen sitkeän Monkeyspiderin hengiltä, kun se yritti tunkea rouvan sänkyyn kesken yöunien. Jaanan kanssa pelastukseksemme saattoi koitua se, että unohdimme retkeä varten hankkimamme taskulampun Margaritalle, joten emme nähneet kynttilänvalossa käytännössä mitään. Kiusallisen kuuloista kahinaa, sihinää ja laahausta kuului kyllä kaikkialla ympärillämme, mutta sitä ei voi käytännössä pelätä, mitä ei voi nähdä? Ai, että nukkuiko Jaana hyvin? En minä sitä voi tietää, kun itseäni nukutti niin mukavasti :)

Mutta nyt on pakko laittaa nukkumaan. Reissussa rähjääntyy ja tarinaa on paljon kerrottavana retken mahtavasta perjantain osuudestakin. Huomenna lisää! Buenas noches!

Tavoite: Siirtyä Canaimaan, nähdä Angel Falls ja kävellä putousten alla.
Lopputulos: Vaikuttavia maisemia ja hienoja kokemuksia.
Lomamittarin lukema: Yhä yli 100 %. Ulkona 31, huoneessa 27.

Lauantai-aamu alkoi varhaisella herätyksellä. Ne, jotka olivat saaneet nukuttua, heräsivät oppaan kopisteluihin. Useimmat ryhmämme jäsenet olivat kuitenkin valvoneet suurimman osan yötä kuunnellen viidakon ääniä, joten aamiaisella näkyi haukottelevia, mutta onnellisia ihmisiä - takanaan yö viidakossa ja vieläpä hengissä ilman hämähäkin puremia tai muita ikäviä yllätyksiä.

Aamu Orinocon suistossa oli myös kaunis. Joen pintaa kulkevat vesikasvit kulkivat aamulla eri suuntaan kuin edellisenä iltana. Vuoroveden vaihtelukorkeus on täällä noin 1,2 metriä, joten liikettä joessa riittää aamusta iltaan. Leiripaikaltamme Atlannin valtameren rantaan ja samalla Trinidadin saarelle oli vain reilun tunnin venematka, joten olimme aika ulkona Delta-suistossa.

Asiallisen aamiaisen jälkeen lähdimme pikavenekyydillä takaisin Tucupitaan, jossa hyppäsimme jälleen kapteeni Guillermo Vargasin kyytiin. Tunnin lennon jälkeen yritimme Angel Fallsin ohilentoa, mutta aika tyypilliseen tyyliin putous oli kätkeytynyt vesihöyryn ja pilvien verhoon. Onneksi paluumatkalla olisi toisen yrityksen mahdollisuus. Muutama minuutti Angel Fallsilta ja laskeuduimme Canaiman luonnopuiston lentokentälle, jossa näytti käyvän aikamoinen vipinä. Pienkoneita ja helikoptereita sujahteli edestakaisin ja ihmeeksemme nämä latinot onnistuivat hoitamaan homman ilman rytinöitä tai onnettomuuksia - suuri ihme, kun ajattelee, miten he käyttäytyvät tuolla maantiellä.

Laguunille päästyämme maisemat olivat hienot. Canaimalta löytyy useita mahtavan kokoisia vesiputouksia ja kanoottiajelulla näimme niistä muutamia. Oppaamme päätti viedä meidät tavanomaisen El Sapo putouksen sijaan Ache-putoukselle (Ache = kirves) kävelylle vesimassojen taakse ja näkymät vesiputouksen sisältä olivat vaikuttavia. Oheinen video antaa varmaan jonkinlaisen käsityksen tunnelmista putouksen sisältä.

Kävelyretkeä tuonne putouksen sisään en taaskaan voi suositella huonojalkaisille. Astelu limaisen märillä vinoilla horjuvilla kivenmurikoilla ja yli puolen metrin korkuisten askelten ottaminen kävi meikäläisellekin työstä. Melkoiset kauhunhetketkin koettiin putouksen sisällä, kun Jaana onnistui kaatumaan suurella vinolla kivellä kumipohjaisista allaskengistä huolimatta. Muutaman metrin liukumäen pysäytti onneksi 30 sentin korkuinen harjanne, jonka takana odotti huima pudotus suoraan putoukseen. Polvien ja kämmenten nirhaumilla sekä suurella säikähdyksellä tuosta onneksi selvittiin. Huh!

Laguunilta oli pieni kävelymatka mäen päälle, josta avautui henkeäsalpaavan hieno näkymä aivan kuin menneeseen maailmaan. Horisontissa näkyvät pöytävuoret rajasivat erikoista savannia, jossa kulki viileävetisiä kivisiä puroja. Sitä katsellessa alkoi odottaa dinosaurusten syöksyvän jostain kivilohkareiden takaa itseään kohti. Ei ihme, että tuo näkymä on innostanut useampia kirjailijoita ja elokuvaohjaajia kuvittelemaan miltä maailma näytti ennen ihmisiä.

Pakollisen matkamuistomyymäläkäynnin jälkeen hyppäsimme jälleen koneeseen ja oli uuden Salto Angel-yrityksen aika. Tällä kertaa Angel Falls näyttäytyi hetkiseksi usvan keskeltä, mutta mitään sen suurempia värinöitä sen näkeminen kaukaa koneesta ei herättänyt. Enemmänkin tunnetta tuli peliin heti, kun Guillermo alkoi kääntämään konettamme kapeassa kanjonissa, eikä välillä tuulilaseista näkynyt muuta kuin vuorten seinämiä ja kalliohuippuja. Moottorit ulvoen siitä kuitenkin selvittiin ja näin koneen molemmilla puolilla istujat saivat mahdollisuuden kurkata näkymää Angel Fallsille. Jos olisimme lentäneet pelkästään Angel Fallsia varten paikalle, niin tuollainen vilaisu oli ollut pettymys, mutta tällaiseen kahden päivän kokemusten ilotulitukseen liitettynä sekin oli vain yksi fiilistely muiden joukossa.

Sitten olikin jäljella enää kahden tunnin lento pohjoiseen kohti Isla de Margaritaa. Marcos oli tilannut paikalle taksin, joka kuljetti meidät brittipariskunnan kanssa takaisin hotellille. Näillä kokemuksilla uskallan kyllä suositella Marcos Toursin palveluksia, kaveri soitti vielä kesken ajomatkan taksiimme ja tiedusteli molemmilta pariskunnilta henkilökohtaisesti olimmeko tyytyväisiä retkeen ja kuinka matka muutenkin oli sujunut. Fiksu kaveri! Reissuseuralaisistamme vielä muuten sen verran, että taas tuli vahvistettua vanhoja ennakkoluuloja. Brittien, ruotsalaisten sekä norjalaisten kanssa jutustelu ja matkanteko sujui rennosti ja luontevasti. Saksalaiset taas jurnottivat omissa porukoissaan ja olivat tyypillisen totisia touhuissaan, mutta suotakoon se heille ;)

Illalla oltiinkin sitten niin sanotusti puhki. Vaikka piraijat jäivätkin kalastamatta, niin monta muuta yllättävää kokemusta rikkaampana taas palattiin. Onpahan taas jotain, mitä keinustuolissa muistella.

Tavoite: Palauttaa viidakossa ja putouksilla kadonneet voimavarat hotellilla.
Lopputulos: Onnistunut. Päiväunet tekevät ihmeitä.
Lomamittarin lukema: 96-98 %. Ulkona 35, huoneessa 22.

Sunnuntain otimme rennosti. Nukuimme pitkään ja lekottelimme altaalla univelkoja kuittaillen ja baaripoikien drinksuja kevyesti maistellen. Iguana on mukavan virkistävän makuinen drinkki, mutta Polar-oluen kanssa kannattaa olla varovaisena. Varsinkin tyhjään vatsaan se viisiprosenttisena menee aika nopeasti päähän. Päätimme ruokailla Max Cafessa pizzojen merkeissä, sillä näin viikonloppuna kaikki hotellin ravintolat ja baarit näyttivät olevan täynnä mantereelta tulleita venezuelalaisia, kolumbialaisia tai muita lähimaiden asukkaita perheineen.

Meno uima-altaalla alkoi pahimmillaan muistuttaa perhehelvettiä. Känniset kolumbialaiset (kokaiinikuninkaat?) ja heidän jälkikasvunsa roiskivat, huusivat ja mölisivät täpötaydessä uima-altaassa sillä lopputuloksella, että ei siellä enää millään mahtunut uimaan. Päätimmekin, että myös seuraavaksi viikonlopuksi pitää järjestää hotellin ulkopuolista toimintaa uintiretkien muodossa, niin säästyy tuolta mölyltä ja pääsee uimaan ilman tönimistä ja tilanahtautta. Onneksi nuo paikallisturistit joutuvat palaamaan sunnuntain aikana mantereelle takaisin töihinsä sillä seurauksella, että me eurooppalaiset saamme taas nauttia väljyydestä ja nopeammasta palvelusta.

Snorklausreissu Los Roquesiin olisi seuraavana mielenpäällä. Marcosin lisäksi pitää vielä selvittää sen ja jeeppisafarin hinta myös muilta matkanjärjestäjiltä, niin pääsee sitten valitsemaan itselleen sopivan reissun passeleilla ominaisuuksilla.

Tuollaisen parin päivän jatkuvien uusien ja suuria tunteita herättävien kokemusten jälkeen on hyvä vähän nollata tilannetta ja ladata akkuja. Vanhasta kokemuksesta tiedän, että jo huomenna alkaa menotossua kutittamaan, mutta välillä on hyvä vaan olla ja makoilla. Samalla iho saa grillaantua ja mieli sekä ruumis levätä. Iloisena huomiona voi jo nyt todeta, että viiden lomapäivän jälkeen olemme ruskeampia, kuin kahden viikon loman jälkeen Thaimaassa. Ja kaikki tämä hyvin vähällä auringonotolla! Karibian aurinko tarttuu ihoon vaikka varjon alla. Itse käytin ensimmäisenä parina päivänä kerreinta 60 (Jaana 30), mutta nyt tuntuu, että kun aamulla voitelee itsensä noin 20-30 kertoimella kunnolla, niin koko päivän pärjää palamatta.

Toimettomana pelkästään hotellilla lomaansa viettävienkään ei tarvitse olla. Portofinon hupihenkilökunta järjestää allasalueilla koko ajan jotain pientä aktiviteettiä turisteille. Allasjumppaa, pelejä, tietovisailuita, tanssikursseja tai vaikkapa espanjan kielen pikakursseja. Mukaan vaan jos huvittaa...

Suunnitelmissa on myös käydä lähipäivinä nauttimassa jossakin lähistön kalastajakylässä hummeriateria ja samalla nauttia paljon kehutusta auringonlaskusta Atlantin valtamereen.

Mutta nyt lähdemme iltarientoihin ruokailemaan ja nauttimaan muutaman lasillisen jotain miellyttävää juomaa tuonne lempeän lämpimään Karibian yöhön. Huomenna keksitään jotain, hypätään vaikka taksiin ja huristellaan Porlamariin, jos ei kummempaa mieleen juolahda. Tässähän se loman ydin oikeastaan on: nyt kun ei ole pakko, voi vain olla tai sitten mennä...

Portofinon päärakennuksen rannanpuoleisessa päässä olevassa teatterissa on muuten lähes joka ilta showesityksiä ja tanssinumeroita. Oheisen videon avulla voi vähän kurkistaa millaiselta eilinen show vaikutti - notkeita hyvävartaloisia latinotyttöjä ja -poikia sekä tietysti shown lopuksi pakollinen turistin nolaamisnumero: eilen kolme hotellivierasta laitettiin tanssimaan napatanssia latinotytön mallin mukaan. Hyvä Suomi ja hyvä Kalervo! Suomipoika näytti närhennäpyt tanskalaisille ja kolumbialaisille kilpaveljilleen! Huutoäänestyksen perusteella Kalervon pylly pyöri parhaiten myös suuren kolumbialaisyleisön vakuuttaen :)